Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

MIKSI KIELITIETOINEN OPETUS ON NIIN VAIKEAA?

Lisätty 07.02.2022

Kielitietoisesta opetuksesta on puhuttu jo useita vuosia, mutta edelleen taitaa olla epäselvää, mitä se oikeastaan tarkoittaa. Toimintamallin leviäminen S2-opetuksen ulkopuolelle on ollut hidasta. Kielitietoisuuden tavoitteita ovat mm. huomion kiinnittäminen kieleen sisällön ohella, monikielisyyden ja sen arvostuksen näkyväksi tekeminen sekä oppiaineiden välisen yhteistyön lisääminen (Pops 2014). Näitä aiheita on käsitelty Osuuskunta Opetus ja ohjauksen koulutuksissa useaan otteeseen, viimeksi Opetushallituksen rahoittamassa täydennyskoulutuksessa Kielitietoinen opetus S2-oppijan tukena, 2020-2021.

Kielitietoinen lähestymistapa ei ole vain perusopetuksen asia, vaan sen pitäisi yleistyä kaikkeen opetukseen varhaiskasvatuksesta yliopistoon. Päiväkodeissa kielitietoisuus luultavasti onkin aika paljon läsnä kaikessa toiminnassa, mutta sanojen ja käsitteiden selittäminen vähenee heti alakoulussa, ja jää työtapana usein lähestulkoon pois yläkouluun ja toiselle asteelle tultaessa. Opettajat olettavat liian monet asiat tutuiksi ja jopa itsestäänselviksi, ja ymmärtäminen jää varmistamatta.

Oppilaitoksissa on usein vallalla käsitys, että kyllä S2-opettajat hoitavat nämä kieleen liittyvät asiat. Tehtävä on kuitenkin mahdoton, koska uusia käsitteitä tulee opetuksessa esiin päivittäin paljon, eikä S2-opettaja itsekään voi täysin hallita esim. luonnontieteiden laajaa sanastoa. Jokaisen opettajan, sekä luokan- että aineenopettajan, pitäisi sisäistää kielen ratkaisevan tärkeä osuus oppimisessa, ja tehdä oma osuutensa käsitteiden ja sisältöjen ymmärrettävyyden hyväksi. Jos käsitteet jäävät ymmärtämättä, ei oppimista oikein voi tapahtua. Kun iso osa sanastosta on tuntematonta, muuttuu koko koulunkäynti vaikeaksi ja turhauttavaksi.

Jokainen opettaja voi tehdä jotain, ja jokaisen olisi tärkeää tiedostaa roolinsa substanssin opettajana, kielen opettajana, kasvattajana ja yhteiskuntaan opastajana. Oppilaiden ikä ei tässä ole ratkaiseva, myös aikuisopiskelijat tarvitsevat kielellistä mallia ja ohjaavaa työotetta oppilaitoksen työntekijöiltä. Myös ruokailusta ja terveydenhoitajan luona käymisestä oppii kieltä, ja voisi oppia vielä enemmän, jos sanasto tehtäisiin tutuksi vaikkapa seinällä olevan käsitetaulun avulla. Sanaston hallinta mittaa eniten kielitaitoa (Mari Honko 2013). Lauseenmuodostuksen ja muun kieliopin systemaattisen opettamisen voikin jättää S2-opettajille, sehän on heidän osaamisalueensa ytimessä.

Kun halutaan saada suomenoppijat nopeasti etenemään, keskitytään usein suulliseen kielitaitoon, ja pidetään rima aika alhaalla. On tietenkin hyvä ettei alussa vaadita liikoja, vaan viestin välittyminen riittää. Kun kyse on kuitenkin oppijan tulevaisuudesta, opinnoista ja työllistymisestä, ei akateemisia taitoja voi sivuuttaa. Kielioppi ei ole kartettava peikko, vaan se kuuluu mukaan kommunikointiin. Sanaston ja kieliopin nivominen yhteen on tärkeää, koska suomea ei voi puhua latomalla sanoja peräkkäin, eipä varmaan mitään muutakaan kieltä. Irrallisista sanoista on opittava muodostamaan korrekteja lauseita, mutta sääntöjen opettelun sijaan lähtökohtana pitäisi olla tilanteinen kielenkäyttö. Lauseenmuodostuksen lisäksi on edes jossain määrin ymmärrettävä puhe- ja yleiskielen erot sekä hiottava tekstin- ja puheen ymmärtämistä. Urakka on valtava niiden kohdalla, jotka aloittavat opiskelun teininä tai aikuisena, eikä ihme ettei aina kovin vahvoja tuloksia saavutetakaan. Kaikki keinot olisi kuitenkin syytä käyttää, ettei peruskoulusta valmistuisi nuoria, joiden on vaikea päästä jatkamaan toiselle asteelle puutteellisen kielitaidon takia. Myös jo ammattiin valmistuneidenkin on joskus vaikea työllistyä, koska kielitaito on edelleen liian heikko. Opinnoissa ei aina kiinnitetä tarpeeksi huomiota kieleen, kielitietoinen näkökulma puuttuu, samoin tuntiresurssit, joskus myös opettajat.

Oppilaitoksissa tarvittaisiin uutta näkemystä opettamisesta ja opettajuudesta. Ennen kaikkea tätä näkemystä tarvittaisiin opetusta rahoittavilla tahoilla, ministeriössä ja kunnissa. Tiedon jakaminen ei ole enää avainasemassa, koska tietoa saa joka paikasta, ja sitä on tarjolla jopa liikaa. Opettajan pitäisi olla tiedon esikäsittelijä, joka valitsee tavoitteiden mukaisen opetettavan aineksen ja valmistaa sen niin, että oppija pystyy sen omaksumaan.  Vähemmän on enemmän, eli perusasiat pitää oppia kunnolla, ja eriyttävä lisämateriaali sopii vain edistyneille. Tämä vaatii opettajalta kohderyhmän ja sen kielellisen tason tuntemista sekä näkemystä siitä, mitkä käsitteet ovat uusia ja vaikeita. Siis aineenhallintaa, oppilaantuntemusta ja kielitietoisuutta, resursseja unohtamatta.

Osa kielitietoisuutta on monikielisyys, ja sitä pitäisi hyödyntää oppilaitoksissa paljon enemmän kuin nyt. Tervehdyksiä ja fraaseja on hyvä opetella yhdessä eri kielillä, että kaikkien puhumat kielet pääsevät esiin. Oppijat voivat selittää asioita toisilleen eri kielillä ja tietoa voi hakea netistä eri kielillä, mutta lopuksi pitäisi aina osata selittää asia myös suomeksi, eli opettajan apua tarvitaan käännösohjelmien lisäksi. Tässä limittäiskieleilyssä (translanguaging) piilee myös sudenkuoppia, vaikka sillä on todettu olevan positiivisia vaikutuksia oppimiseen ja kouluviihtyvyyteen (Kalliokoski, Jyrki–Niemelä, Heidi–Räty, Reetta2020: Kohti monikielistä kouluarkea –miten opetuskieli ja yhteisön muut kielet elävät limittäin? –Katriina Rapatti (toim.) Kaikkien koulu(ksi). –kielitietoisuus koulun kehittämisen kulmakivenä. 207–226. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2020. Helsinki: Äidinkielen opettajain liitto.) 

Nyt on jo nähtävissä merkkejä siitä, että kun pidetään esillä kaikkien kielten samanarvoisuutta, on suomen kieli vaarassa jäädä oppijoilta sivuun. Englanti nousee käyttökieleksi. Hyvä englannin tai minkä tahansa muunkin kielen taito on hyvä asia, mutta jos asuu Suomessa, tarvitsee suomea. Kielitietoisuuteen kuuluu kielten käyttöarvon tunnistaminen, eikä se vähennä niiden samanarvoisuutta. Pohjoiseurooppalaisessa kulttuuripiirissä käyttöarvoltaan tärkeimmät kielet ovat eri kieliä kuin vaikkapa Lähi-Idässä, yleismaailmallista englantia lukuun ottamatta. Tosiasia kuitenkin on, että vaikka osaisi kuinka monta kieltä, voi olla vaikeaa opiskella ja työllistyä täällä, ellei yksi kielistä ole vahva suomi. Monikielisyys voi olla sekä rikkaus että haaste.

Koulutuksiin osallistuneet opettajat ovat hyvin innostuneita oman työnsä kehittämisestä. Ideoita riittää, ja tutkiva työote on kohdallaan. Se mikä estää parempien oppimistulosten saavuttamista on resurssipula: tunnit eivät riitä, tai oppilaitoksessa on vain yksi kielitietoisesti ajatteleva opettaja, joka ei saa tukea kollegoiltaan. Monet opettajat ovat kuitenkin kertoneet vievänsä asioita eteenpäin koulun johdolle ja sitä kautta kuntatasolle. Toivottavasti S2-opetuksen tarpeet ja kielitietoinen toimintamalli saavat lähitulevaisuudessa enemmän vastakaikua.

Kielitietoinen ja monikielisyyteen positiivisesti suhtautuva koulu voisi olla elämänläheisempi ja elävämpi kuin nykyinen monia stressaava suoritusorientoitunut koulu. Monet oppisisällöt ovat jo alakoulussa liian vaativia myös suomenkielisille, joten kielitietoisesta lähestymistavasta hyötyisivät kaikki.

Kirjoittaja: Johanna Heimonen